Millaista on olla läheisriippuvainen

Mä olen läheisyysriippuvainen, joka tuskin tulee kellekkään yllätyksenä. Se häiritsee mun elämää ja ihmissuhteita. Millaista on elää läheisriippuvuuden kanssa? Mä kerron tässä omia kokemuksia asiasta.

Tiedätkö sen tunteen, kun tunnet olevasi ihan yksin? Ettei kukaan välitä? Tunnetko sen kokoaikaisen hylkäämisen pelon? Pilaat ihmissuhteitasi sillä. Et vain osaa käyttäytyä "normaalisti", koska tunnet tunnepohjaiset asiat niin voimakkaasti.

Mä itse helposti poltan itseni muiden takia loppuun. Mä olen valmis näkemään muiden ihmisten eteen ihan liikaa. Ihan oikeasti liikaa. Välillä tuntuu, että unohdan oman hyvinvointini kokonaan, kun alan elämään toisen ihmisen kautta tukiessani häntä. Mä pelkään ylikaiken hylätyksi tulemista, joten en osaa sanoa "ei". Jos välitän jostain ihmisestä, niin helposti jään potkupalloksi, ettei mua vaan jätettäis yksin. Jos mulle sanoo "mä rakastan sua" ja potkaisee kallionkielekkeeltä alas, niin mä tuun häntä koipien välissä takaisin antaen sille uuden mahdollisuuden kerta toisensa perään.
Tukahdutan omat tunteeni sekä tarpeeni, jos tiedän, ettei toinen halua antaa mulle niitä. Lähden muokkaamaan mun koko persoonaa toisen takia, että kelpaisin.
Mä ahdistun enemmän muiden tunteista kuin omistani. Varsinkin oman kumppanin. Jos tiedän, ettei hänellä ole hyvä fiilis, mä alan murehtimaan ja stressaamaan asiasta sekä yliajattelen kaiken. Mä pelkään eroja, koska niistä tulee vain "mä en riitä sulle sittenkään" olo. Ja se olo on jotain aivan kamalaa. Mä haluan olla riittävä. Mä haluan olla rakastettu. Mä haluan olla jollekkin se "rakkain", niin vahvasti, että se repii mua sisältä.
Mä teen aina mun kumppanin eteen ihan hirveesti duunia. Ostan sille kaiken mitä se haluaa, teen kaiken mitä se haluaa, oon valmis ihan mihin vain sen takia, paitsi päästämään irti. Ihmisestä irtipäästäminen on jotain mitä en osaa. Mä oon käyttänyt melkein mun jokaiseen tyttöystävään ihan hirveesti rahaa ja aikaa. Enemmän mitä suurinosa edes vuoden-parin aikana, vaikka ei mun suhteet ole kestäneet kuin kuukausia.

Mä stressaan aina suhteissa ihan hirveesti ja yritän edetä pikavauhtia. Haluan saada suhteesta vakaan ja pysyvän, mutta siinä kiireessä vaan pilaan mahdollisuuden siihen kaikkeen. Sysään vastuuta sille toiselle mun onnellisuudesta, vaikka hänellä ei olisi voimia siihen. Hermostun, jos toinen ei heti tajua, että mitä mä tarvitsen. En vain osaa heti sanoa omaa mielipidettäni, jos on vähänkään epävarmaa toisen suhtautumisesta asiaan. Helposti lähden tekemään sille toiselle asioita joita haluisin itselleni tehtävän, mutta senkin vedän helposti yli. Se on vähän sellaista äänetöntä "tee mullekki näin! Etkö sä huomaa, että kuinka sä nautit tosta, niin tee mullekki?" huutoa, jossa lähtee odottamaan toiselta liikoja. Ja sitten toki pitää loukkaantua, kun toinen ei tajuakkaan sitä. Sitten toinen ihmettelee, että miksi vaikutan kiukkuselta, vaikka teen parhaani peittääkseni mun tuntemukset.
Kiinnyn toiseen vahvasti ihan salamannopeudella. Haluan ajatella, että tässä on nyt se mun loppuelämän kumppani. Mä haluan ajatella, että se toinen rakastaa mua niin syvästi, että haluaa yrittää mun kanssa aina, tilanteesta riippumatta. Jollakin tavalla tuun "rakkaudesta" sokeaksi ja en suostu myöntämään ongelmia vaan elän kuvitelmassa, että kaikki on hyvin.
Luotan toiseen, mutta samalla kuitenki epäilen koko ajan, enkä osaa luottaa 100%, kun en pysty edes luottamaan itseeni kunnolla.
Luulen aina, että suhde peittää mun kaikki muut ongelmat ja se tuo mulle sen onnen. En osaa lähteä suhteesta vaikka kuinka henkisesti kuolisin siinä. Enkä osaa päästä irti, vaan jään jalkaan ruikuttamaan uutta mahdollisuutta.

Ylireagoin ja turhaudun jos asiat menee toisella tavalla miten olin suunnitellut. Tuun helposti mustasukkaiseski ihan kenestä vain, sekä mun pitää tietää kaikki mitä on menossa. Vihaan epätietoisuutta, vaikka asia olisi ihan mitätön.
Mä kritisoin itseäni koko ajan, enkä ole ikinä täysin tyytyväinen mihinkään itse tekemään asiaan. Aina olisi parannettavaa. Mutta yhtään en siedä, että mua kritisoidaan, koska otan sen niin vahvasti itseeni.
En oikein uskalla suuttua kenellekkään. Pelkään liikaa muiden reaktiota. Pelkään myös kuollakseni, että mulle suututaan, eli ahdistun jos joku edes korottaa vähänkään ääntä mulle. Meen lukkoon, enkä pysty olemaan enää vähään aikaan normaalisti henkilön läsnäollessa.
Oon harrastanut myös seksiä välillä pelkästään sen takia, että saisin läheisyyttä, hellyyttä ja rakkautta. Yritän ostaa muiden kiintymyksen materialla. Lellin mun kumppanit ihan piloille jos vain rahatilanne antaa vähänkään myöten.

Ja mikäs on sen parempaa, kuin se, että otat eron kipeämmin vastaan kuin sulle läheisen ihmisen kuoleman. Koska kuollut ihminen ei lähtenyt sun luota oman tahtonsa mukaan, mutta eron ottanut teki sen tietoisesti. Ja pelkäät sen toisen löytävän paremman. Sellaisen mitä et ikinä voisi olla.
Mutta itse kuitenkin et osaa olla yksin ja aina etsit uutta rakkautta, vaikka entinen juuri päättyi.

Mutta onneksi oon alkanut oikeasti tajuumaan tän vakavuuden ja alan työstämään tätä. Haluan päästä henkisesti parempaan kuntoon. Tää on vain niin hankalaa.
Ajatus siitä, että joudun olemaan yksin ahdistaa, mutta nyt en aijo päätyä uuteen suhteeseen enää.
Jos mä en itse pysty itseäni näin rakastamaan, niin kuka muukaan voisi?

http://www.naistenkartano.com/artikkelit/riippuvuudet/laheisriippuvuus/
http://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/terveys/tunnista_laheisriippuvuus
http://www.mtv.fi/lifestyle/tunteet/artikkeli/tietokirjailija-laheisriippuvuudessa-ja-narsismissa-on-paljon-samaa/3194994