luv

luv

Tuesday, December 15, 2015

Millaista on olla läheisriippuvainen

Mä olen läheisyysriippuvainen, joka tuskin tulee kellekkään yllätyksenä. Se häiritsee mun elämää ja ihmissuhteita. Millaista on elää läheisriippuvuuden kanssa? Mä kerron tässä omia kokemuksia asiasta.

Tiedätkö sen tunteen, kun tunnet olevasi ihan yksin? Ettei kukaan välitä? Tunnetko sen kokoaikaisen hylkäämisen pelon? Pilaat ihmissuhteitasi sillä. Et vain osaa käyttäytyä "normaalisti", koska tunnet tunnepohjaiset asiat niin voimakkaasti.

Mä itse helposti poltan itseni muiden takia loppuun. Mä olen valmis näkemään muiden ihmisten eteen ihan liikaa. Ihan oikeasti liikaa. Välillä tuntuu, että unohdan oman hyvinvointini kokonaan, kun alan elämään toisen ihmisen kautta tukiessani häntä. Mä pelkään ylikaiken hylätyksi tulemista, joten en osaa sanoa "ei". Jos välitän jostain ihmisestä, niin helposti jään potkupalloksi, ettei mua vaan jätettäis yksin. Jos mulle sanoo "mä rakastan sua" ja potkaisee kallionkielekkeeltä alas, niin mä tuun häntä koipien välissä takaisin antaen sille uuden mahdollisuuden kerta toisensa perään.
Tukahdutan omat tunteeni sekä tarpeeni, jos tiedän, ettei toinen halua antaa mulle niitä. Lähden muokkaamaan mun koko persoonaa toisen takia, että kelpaisin.
Mä ahdistun enemmän muiden tunteista kuin omistani. Varsinkin oman kumppanin. Jos tiedän, ettei hänellä ole hyvä fiilis, mä alan murehtimaan ja stressaamaan asiasta sekä yliajattelen kaiken. Mä pelkään eroja, koska niistä tulee vain "mä en riitä sulle sittenkään" olo. Ja se olo on jotain aivan kamalaa. Mä haluan olla riittävä. Mä haluan olla rakastettu. Mä haluan olla jollekkin se "rakkain", niin vahvasti, että se repii mua sisältä.
Mä teen aina mun kumppanin eteen ihan hirveesti duunia. Ostan sille kaiken mitä se haluaa, teen kaiken mitä se haluaa, oon valmis ihan mihin vain sen takia, paitsi päästämään irti. Ihmisestä irtipäästäminen on jotain mitä en osaa. Mä oon käyttänyt melkein mun jokaiseen tyttöystävään ihan hirveesti rahaa ja aikaa. Enemmän mitä suurinosa edes vuoden-parin aikana, vaikka ei mun suhteet ole kestäneet kuin kuukausia.

Mä stressaan aina suhteissa ihan hirveesti ja yritän edetä pikavauhtia. Haluan saada suhteesta vakaan ja pysyvän, mutta siinä kiireessä vaan pilaan mahdollisuuden siihen kaikkeen. Sysään vastuuta sille toiselle mun onnellisuudesta, vaikka hänellä ei olisi voimia siihen. Hermostun, jos toinen ei heti tajua, että mitä mä tarvitsen. En vain osaa heti sanoa omaa mielipidettäni, jos on vähänkään epävarmaa toisen suhtautumisesta asiaan. Helposti lähden tekemään sille toiselle asioita joita haluisin itselleni tehtävän, mutta senkin vedän helposti yli. Se on vähän sellaista äänetöntä "tee mullekki näin! Etkö sä huomaa, että kuinka sä nautit tosta, niin tee mullekki?" huutoa, jossa lähtee odottamaan toiselta liikoja. Ja sitten toki pitää loukkaantua, kun toinen ei tajuakkaan sitä. Sitten toinen ihmettelee, että miksi vaikutan kiukkuselta, vaikka teen parhaani peittääkseni mun tuntemukset.
Kiinnyn toiseen vahvasti ihan salamannopeudella. Haluan ajatella, että tässä on nyt se mun loppuelämän kumppani. Mä haluan ajatella, että se toinen rakastaa mua niin syvästi, että haluaa yrittää mun kanssa aina, tilanteesta riippumatta. Jollakin tavalla tuun "rakkaudesta" sokeaksi ja en suostu myöntämään ongelmia vaan elän kuvitelmassa, että kaikki on hyvin.
Luotan toiseen, mutta samalla kuitenki epäilen koko ajan, enkä osaa luottaa 100%, kun en pysty edes luottamaan itseeni kunnolla.
Luulen aina, että suhde peittää mun kaikki muut ongelmat ja se tuo mulle sen onnen. En osaa lähteä suhteesta vaikka kuinka henkisesti kuolisin siinä. Enkä osaa päästä irti, vaan jään jalkaan ruikuttamaan uutta mahdollisuutta.

Ylireagoin ja turhaudun jos asiat menee toisella tavalla miten olin suunnitellut. Tuun helposti mustasukkaiseski ihan kenestä vain, sekä mun pitää tietää kaikki mitä on menossa. Vihaan epätietoisuutta, vaikka asia olisi ihan mitätön.
Mä kritisoin itseäni koko ajan, enkä ole ikinä täysin tyytyväinen mihinkään itse tekemään asiaan. Aina olisi parannettavaa. Mutta yhtään en siedä, että mua kritisoidaan, koska otan sen niin vahvasti itseeni.
En oikein uskalla suuttua kenellekkään. Pelkään liikaa muiden reaktiota. Pelkään myös kuollakseni, että mulle suututaan, eli ahdistun jos joku edes korottaa vähänkään ääntä mulle. Meen lukkoon, enkä pysty olemaan enää vähään aikaan normaalisti henkilön läsnäollessa.
Oon harrastanut myös seksiä välillä pelkästään sen takia, että saisin läheisyyttä, hellyyttä ja rakkautta. Yritän ostaa muiden kiintymyksen materialla. Lellin mun kumppanit ihan piloille jos vain rahatilanne antaa vähänkään myöten.

Ja mikäs on sen parempaa, kuin se, että otat eron kipeämmin vastaan kuin sulle läheisen ihmisen kuoleman. Koska kuollut ihminen ei lähtenyt sun luota oman tahtonsa mukaan, mutta eron ottanut teki sen tietoisesti. Ja pelkäät sen toisen löytävän paremman. Sellaisen mitä et ikinä voisi olla.
Mutta itse kuitenkin et osaa olla yksin ja aina etsit uutta rakkautta, vaikka entinen juuri päättyi.

Mutta onneksi oon alkanut oikeasti tajuumaan tän vakavuuden ja alan työstämään tätä. Haluan päästä henkisesti parempaan kuntoon. Tää on vain niin hankalaa.
Ajatus siitä, että joudun olemaan yksin ahdistaa, mutta nyt en aijo päätyä uuteen suhteeseen enää.
Jos mä en itse pysty itseäni näin rakastamaan, niin kuka muukaan voisi?

http://www.naistenkartano.com/artikkelit/riippuvuudet/laheisriippuvuus/
http://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/terveys/tunnista_laheisriippuvuus
http://www.mtv.fi/lifestyle/tunteet/artikkeli/tietokirjailija-laheisriippuvuudessa-ja-narsismissa-on-paljon-samaa/3194994

Wednesday, December 9, 2015

Kun sydän murtuu miljoonaksi riekaleeksi

Rakkaus ei aina riitä.
Se ei aina riitä, että teet toisen eteen kaikkesi.
Eikä se riitä, vaikka kuinka yrittäisit ymmärtää.

Mun sydän on miljoonina palasina. Se kaikki josta olin niin onnellinen ja ylpeä, hajosi viime yönä. Sanat "tää ei toimi" saa sydämen putoamaan rinnasta ulos. Mä tein jostain itselleni liian tärkeän. Niin tärkeän, että mun muut ihmissuhteet kärsi siitä. Elin vaaleanpunaisten lasien kanssa ja yritin vakuutella kaiken olevan okei.
Mä oon koko päivän kelannut näitä asioita. Oon itkenyt kuin nyljettävä sika ja olo on mitä kamalin. Mä yritän miettiä tän asian puhki, mutta aivot sanoo, ettei tää ole todellista, että mitään ei ole käynyt. Haluisin herätä tästä painajaisesta. Haluisin herätä ja huomata vain nukkuneeni. Kaikki olisi kunnossa ja olisin hänen vieressä. Mä en vaan halua päästää irti vaikka on pakko.

Sitä jää miettimään niitä kaikkia muistoja. Hyviä ja ei niin hyviä, mutta kaikki ne hetket oli mulle tärkeitä. Mä sain rakastaa ja tuntea oloni rakastetuksi. Löysin ittestäni uusia puolia ja tajusin asioita joita mun on kehitettävä itsessäni. Kukaan ei ikinä ole kohdellut mua niin rakastavasti, katsonut mua niin rakastavasti tai ymmärtänyt mua niin hyvin. Meillä oli niin voimakas yhteys. Musta tuntu, että tää on jotain isoa. Jotain tosi merkittävää. Ja olihan se sitä.
Ei irti päästäminen olisi niin hankalaa, jos hän ei olisi kohdellut mua niin hyvin.

Me ei välttämättä joka päivä paljoa puhuttu, mutta laitettiin söpöt "hyvää huomenta" ja "hyvää yötä" viestit joka päivä (ellei toinen nukahtanut ennen sitä) sekä juteltiin puhelimessa melkein joka ilta. Siitä tuli mulle arkea. Ja musta tuntui, että mä olin maailman onnekkain tyttö. Kaikki pienetkin eleet joita se mua kohtaan teki oli ihania. Se oli jotein sellaista mitä en ole saanut kokea aikasemmin.
Aloin liikaa haaveilemaan ja unelmoin yhteisestä tulevaisuudesta. Siitä kuinka asuisimme yhdessä kissojen kanssa, mä kävisin kivassa duunissa ja hän matkustelisi ympäriämpäri sekä tekisi taidetta. Mietin, että miltä me näytetään vaikka kymmenenkin vuoden päästä ja näistä ajatuksista tuli mulle jonkinsortin pakokeino todellisuudesta.

Rakkaus on niin petollista ja se sattuu. Mä vaan rakastan sitä niin paljon. Mä ymmärrän, että en voi omia toista itselleni väkisin vaikka kuinka haluisin. Mun on pakko antaa toisen lähteä, vaikka se repisi mun sydämen riekaleiksi. Oon silti niin itsekäs, että haluisin takertua väkisin toisen jalkaan ja jäädä siihen anelemaan, ettei mua jätettäis. Mä vihaan eroja. Varsinkin silloi kun olen oikeasti tosissani siinä suhteessa.

Kuulemma meidän elämäntilanteet ei sovi tähän suhteeseen. Myönnettäköön, että kummallakin on oikeasti ongelmia, mutta en ikinä nähnyt niitä niin isoina. Oon aina halunnut ajatella, että rakkaus voittaa kaikki vastoinkäymiset. Oon jollakin tapaa nähnyt rakkauden kaiken ratkaisevana. Tosin se on varmaan hyvin yleistä läheisriippuvaisilla. Mun pitää vaan antaa hänelle aikaa.
Haluisin vaan niin kovasti laittaa viestiä. Ihan sama, että mitä, vaikka "mieti liilaa ankkaa". Mun varmaan pitäisi vaan laittaa kone sekä puhelin syrjään ja keskittyy asioiden miettimiseen.

Tää vaan sattuu niin paljon. Mä vaan rakastan sua niin paljon. Niin paljon, etten voi sitä sanoilla kuvailla.