"Mun on pakko olla täydellinen"

Ihan sama miten kovaa yrität, se ei riitä.
Ihan sama, että miten kiva sä yrität olla, kukaan ei tykkää susta.
Ihan sama, että mitä sä tunnet, koska kukaan ei välitä sun tunteista.
Ihan sama mitä sä teet ulkonäölles. Ei kukaan siltikkään sun naamasta tykkää.
Sä et riitä sellaisena mitä oot. Ihan sama, että kuinka yrittäisit parhaasi kaikessa. Sä et riitä jos et ole täydellinen.
Oletko sä sitä?
Et.

Mä elin mun koko nuoruuden ja lapsuuden noi ajatukset päässä. Mä en ikinä riittänyt kellekkään. Aina joku muu oli parempi tai olisin voinut "yrittää enemmän" vaikka kaikkeni tein. Sain kuulla olevani aina huonompi kuin muut.
Mutta sitten niinä harvoina kertoina, kun mä olen ollut muita parempi, se meni heti päähän. Sen jälkeen mun oli aina pakko olla siinä asiassa paras tai suutuin. Siitä tuli pakkomielle. Ihan sama, että miten tyhmä juttu se olis ollut, niin en saanut missään tilanteessa olla huonompi. Stressaannuin siitä ihan kamalasti.

Mä edelleenkin yritän olla muita parempi, vaikken sitä aina tiedostaiskaan ja petyn aina ihan kamalasti, jos en ole. Vedän kaiken aina niin yli tai ali. Joko oon paras ja teen sen eteen niin paljon töitä, että ahdistun tai sitten vedän vain läskiksi, enkä edes yritä. Kumpikaan ei ole tosiaankaan hyvä.
Mä rakastan päästä pätemään, vaikka en niin siitä aiheesta tietäisikään. Mä pääsen esittämään tietävämpää ja sitä kautta saan ylemmyydentunnetta. Ja mä vihaan ylikaiken sitä, että mä olisin väärässä. Mun on tosi vaikeaa myöntää sitä ja lähden helposti väittelemään sekä tunkemaan sanoja toisen suuhun (uskokaa tai älkää, oon siinä kyllä sellainen mestari, ettei mitään rajaa).
Jos joku ihminen osoittaa, etten oo jossain asiassa niinkään hyvä mitä olen odottanut, niin tyyliin haluan työntää koko henkilön kalliolta alas, jonka jälkeen märehdin asiaa aivan liian pitkään.

Mua haukuttiin rumaksi, läskiksi, ällöttäväksi, laudaksi ja tiesmiksi peruskoulun aikoihin, niin koulussa, että kotona (toki kotona ei onneksi laudaksi kutsuttu, mutta).
Ei ole ihmekkään, että kun aloinkin saamaan ulkonäöstä kehuja lukion aikoihin, niin se kilahti heti päähän. Piti saada niitä enemmän ja enemmän. Ulkonäöstä tuli pikkuhiljaa kamala pakkomielle. Mun piti näyttää hyvältä koko ajan. Mä en edes voinut yhdessä vaiheessa viedä roskia ulos, ellen ollut laittautunut.
Mä aloin tavoitella "täydellisyyttä". Halusin olla suosittu ja kauniina pidetty scene queen, enemmän kuin mitään muuta. Mä jumaloin scene muijia, mutta sekin jumalointi pikkuhiljaa muuttui vihaksi. Aloin vihaamaan ihmisiä koska ne näytti mua paremmilta.
Ostin mun ensimmäisen kameran ja aloin ottamaan itsestäni selfieitä nettiin enemmän. Sekin karkasi käsistä ja mä saatan edelleen oikeasti ottaa itsestäni tuhat selfietä päivän aikana ja löytää niistä kaikista vaan muutaman hyvän joita tungen nettiin positiivisen huomion toivossa. Mä tarvitsen ihan liikaa huomiota.
Tein kaikkeni, että musta olis tullut netissä tunnettu, vaikka eihän siinä ole mitään järkeä. Halusin olla siltikkin se tiedetty, suosittu ja kaunis, jota en ole ikinä kokenut olevani. Halusin vain olla edes jollekkin se maailman kaunein.
Mä suutun jos meikit tai hiukset menee huonosti. Jos mulla menee hiukset huonosti keskellä kaupunkia tai huomaan meikeissä pienenkin mokan, niin mun on pakko päästä laittaa ne paremmin tai lähteä kotiin, koska ahdistun siitä. Mä en halua näyttää mun virheitä muille.
Onneksi kuitenkin edes nykyään voin käydä hyvinä päivinä meikittömänä tyyliin ruokakaupassa ja pesutuvassa.

Mutta kaikesta huolimatta mä edelleen saatan vain istua peilin ääressä ja itkeä, koska mä näytän tältä. Koska mä en ole täydellinen. Koska mun olis pakko olla täydellinen.